KOLUMNI. Lasten kasvatuksessa on tänä päivänä erityishaasteensa. Vanhempien olisi saatava jälkikasvu uskomaan vanhoihin viisauksiin kuten ”Rehellinen maan perii”, ”Joka paljon lupaa, se vähän antaa” tai ”Valheella on lyhyet jäljet”. Varsinkin viimeisen sananlaskun kohdalla tökkii tänä päivänä pahasti. Vaikka kotona moraalikäsitykset olisivat kohdallaan, ympäröivässä yhteiskunnassa kaikki tuntuu olevan päälaellaan. Itseasiassa valheilla tai puolitotuuksilla voi päästä melko pitkälle. Tosin lopulta saattaa tulla äkkipysäys – joko omasta harkinnasta tai toisten vaatimuksesta.

Niin kutsutut patologiset valehtelijat eivät enää itse erota toden ja keksityn eroa. Valelääkäri uskoo oikeasti voivansa parantaa, poliitikko toimivansa äänestäjien parhaaksi ja yli-ikäistä lihaa asiakkaille myyvä kauppias elintarvikkeiden olevan kelpo tavaraa vielä vanhentumispäivämäärän jälkeenkin. Lisäksi huijarit olettavat, että kohderyhmä nielee heidän kieroutuneet käsityksensä pureksimatta.

Ihmeellistä on, että keksittyjä tarinoita iskevä satuilija onnistuu vakuuttamaan kuulijansa yhä uudelleen ja uudelleen. Kansankunnan muisti on lyhyt, kun kyseessä ovat jalasmökit tai Ikea-treffit. Kuka enää välittää Kauko Juhantalolle koplauksesta määrätystä ehdollisesta vankeustuomiosta tai hiihtäjä Jari Isometsän mitään-en-oo-ottanut -vakuutteluista?

Sillä, että missiehdokas valehtelee pituutensa, ei ole yhteiskunnallisia seurauksia, mutta jos suurvallan päämies antaa levittää epätotuuksia vihollisekseen kokemansa valtion asearsenaalista, katastrofilla on laajat vaikutukset. Suomessa lausuttiin 1990-luvun laman aikana seurauksiltaan tuhoisa vale markan devalvoimatta jättämisestä.

Valehtelua ovat myös lupausten lunastamatta jättämiset. Ympäristönsuojelijaksi, ihmisarvojen puolustajaksi tai pasifistiksi tunnustautunut unohtaa periaatteensa, kun hartiat eivät kestäkään yhteiskunnan paineita. Hartiat pitäisikin panna kuntotestiin ennen painaviin haasteisiin tarttumista.