KOLUMNI. Tuttava otti yllättäen yhteyttä eräänä myöhäisenä arki-iltana. Mies kysyi, miten minulla menee. Hänellä heikommin. Hän tarvitsisi paikan, jossa nukkua seuraavaan aamuun. Hiukan oli kylmä sää, eikä Pelastusarmeijan asuntolaan tänään päässyt, koska hän oli vähän ottanut.

Siis mitä? Oliko tuttavani asunnoton? Ja nyt siis liian humalassa asuntolaan? Ääh.. huomenna olisi ääriaikainen töihinlähtö, nytkö pitäisi selvittää tämäkin asia. Ja mitä sanon kämppäkaverilleni, jos mies on ihan älyttömässä änkyräkunnossa? Tulisiko tästä koko naapuruston kattava öinen näytös?

Päättelin, ettei mies kovin kännissä voi olla, kun tekstauskin sujui. Soitin hänelle. Sovimme, että petaisin vierasvuoteen ja toivotin tervetulleeksi. Pizzaa syödessämme päivitimme kuulumiset. Olin harmissani miehen tilanteesta, yritin valaa toivoa. Aamulla vieras jäi kuorsaamaan, kun kömmin töihin.
Tuli hyvä olo. Pystyin olemaan jollekin avuksi.

Kyynisimpien jästipäiden mielestä muiden auttaminen on puhdasta itsekkyyttä. Muita auttamalla muka haetaan vain parempaa oloa itselle. Entä sitten! Apua tarvitseville on varmasti täysin yhdentekevää, mistä syystä heille tarjotaan helpotusta.

Meni joitakin viikkoja, kun tunsin jälleen arkeni sangen harmaaksi. Itsekeskeisesti aloin kaivata rutkasti lisää hyvää mieltä. Kirjoitin nettiin hakusanoiksi vapaaehtoistyö ja Helsinki.
Pelkästään SPR:llä on kymmenkunta vaihtoehtoa vapaaehtoistyöhön haluaville. Voisin ryhtyä ystäväksi, avuksi monikulttuurisuustyöhön, edistämään terveyttä tai tukemaan omaishoitajaa tai nuoria.

Muitakin kanavia löytyi. HelsinkiMissio kyseli apuja vanhusten yksinäisyyden poistamiseen. Entä kelpaisikohan jollekin vanhainkodille musiikkihetki vaikka kerran kuussa? Lasten hyväksi toimivat yhdistyksetkin tarvitsevat vapaaehtoisia.

Niin paljon erilaisia keinoja kokea itsensä tarpeelliseksi! Sitten vain toimeksi.

Kolumni Metro-lehdessä 27.1.2010.