KOLUMNI. Nauliuduin muutama päivä sitten kävelyllä ollessani oikein katsomaan pikkupojan riemua. En voinut olla hymyilemättä, kun parivuotias taapero otti vauhtia ja hyppäsi kuralammikkoon saappaat lätsyen, uudestaan ja uudestaan. Aina se oli hauskaa, hän ihan kirkui ääneen. Harvoin näkee yhtä halpaa huvia.

Miksi sitä ei osaa enää itse ihastua yhtä tyhjästä? Onneksi vastaavia tilanteita voi bongata lähiympäristöstä, jos vain avaa silmänsä ja pysähtyy toviksi.

Alakerrassamme asuu imurifetisisti. Hän on 1,5-vuotias Jesse. Tyttäreni siivoaa taloyhtiömme rappuja aina lauantaisin. Joka kerta Electroluxin huristessa Jessen kodin ovella, ovi avautuu, ja Jesse jää lumoutuneena tuijottamaan imurointia. Vanhemmat ovat hiukan noloja, kun ei poitsua tahdo saada millään pois. Kunpa Jesse osaisi puhua, niin voisimme kysyä, mikä imuroinnissa erityisesti havahduttaa.

Myös lapsen pitkää, ihanaa leikkiä voi vain kadehtia. Nukuin veljelläni lastenhuoneen lattialla siskonpedillä, kun 4- ja 6-vuotiaat lapset aloittivat intensiivisen leikin anivarhain. Torkuin siinä ihan rentouneesti, mutta lopulta oli pakko avata silmät, koska minua kiinnosti vimmatusti leikin monitaitoinen sankari ”Jakoavain”. Se lensi, hurjasteli autolla ja lähti juhliin. Arvailin sitä joko barbiksi tai  muoviukkeliksi. Mutta se oli säälittävä sentin pituinen lego-jakovain! Tällainen voima on mielikuvituksella.

Tätä elämän näytelmää on tarjolla hyvin helposti ihan kaikille, lapsettomille sinkuillekin. Laita hyvä kiertämään, tarjoudu lapsenvahdiksi. Jokainen tuntee ystäviä, sukulaisia, naapureita tai työkavereita, joilla on pieniä lapsia. Ilmaisia innokkaita lapsenvahteja ei yleensä ole jonoksi asti.

Odotan jo huomista iltaa, kun askartelen helmiä ja koruja kaverini pikkutyttöjen kanssa. Vanhemmat menevät sillä aikaa teatteriin. Ihanaa saada annos tuoretta pikkutyttöenergiaa, kun kotona on myrtsejä teinejä.