KOLUMNI. Ruotsissa kohistiin viime viikolla jälleen demarijohtaja Mona Sahlinin ympärillä. Tarkkasilmäiset näet bongasivat puoluejohtajien ryhmäkuvassa Sahlinin olalla Louis Vuittonin 600 euroa maksavan luksuslaukun. Mokoma status-kassi ei kuulemma istu työväenpuolueen imagoon edes Ruotsissa.

Hieman hassuksi kohinan tekee kuitenkin se, että laukku oli syntymäpäivälahja Sahlinin ystävältä. Tällä kertaa sitä ei siis ollut ostettu valtion visalla tai saatu edes grynderiltä lahjaksi.

Mistä siis on oikeastaan kyse? Jos Sahlin olisi saanut lahjaksi taideteoksen tai sylimikron, ei vastaavaa debattia nyt käytäisi. Käsilaukku, varsinkin Louis Vuittonin sellainen, on kuitenkin viime vuosina noussut turhakkeiden kuningattareksi. Sellaiseksi naisten omaksi syntisäkiksi, jollainen Rolex-rannekello oli 80-luvulla miehille.

Vaikutuksensa poruun on varmasti myös sillä, että Sahlin on nainen. Jos puoluejohtajien kimppakuvassa, Suomessa tai Ruotsissa, miespoliitikon hihasta pilkottaa 600 euron rannekello tai lahkeesta sisiliskojen nahasta kursitut kengät, ei se kiinnosta ketään. Ja jos joku miespuolinen konkaripoliitikko saa 50-vuotislahjaksi kymmeniä kertoja Vuitton-veskaa kalliimman Harley Davidsonin, tuota raikulia todennäköisesti taputetaan olalle ja ylistetään rohkeaksi.

Tahtomattaan tapaus todistaa myös siitä, että naisten statussymbolit ovat huomattavasti halvempia kuin miesten. Minkkiturkki maksaa joitain tuhansia euroja, ja merkkilaukun tai laatukengät saa alle tonnilla. Miehinen urheiluauto sen sijaan maksaa helposti parisataatuhatta, kelvollinen kultakellokin kymppitonnin, ja edustusvaimo se vasta kallista lystiä on.

Vaan mahdoton on poliitikkojenkaan ennalta hankintojaan varoa, elleivät he sitten pukeudu työläispukuun kuten kiinalaiset virkaveljensä. Periaatteessa mikä tahansa kulutushyödyke kun voidaan näet milloin tahansa luokitella statussymboliksi, ja sellaisena turhaksi.