Tämä tarina on nolo. Oli varmaankin syksy 2005. Kjell Westö ei ollut julkaissut aikoihin. Luin, että Westöllä on työhuone Villa Kivessä. Hän kertoi valmistelevansa siellä historiallista romaania Helsingistä. Tutkimustyö oli vienyt vuosia.

Olin jo silloin Westön fani, mutta alitajuntani teki tepposet. Se oli sisäistänyt ajan hengen. Puheissani ja ajatuksissani manasin kvartaalitaloutta ja sen lyhytjännitteisyyttä. Niinhän tekivät kaikki. Silti huomasin halveksivani tai ainakin sääliväni herra kirjailijaa. Miksikö? Koska kynäniekan pitäisi kyhätä kirja joka syksy ja mieluiten myös keväisin, varsinkin, kun hän loisii säätiön omistamassa työhuoneessa. Vuosikausien tuhlaaminen yhteen opukseen on yksinkertaisesti liian tehotonta.

Vihdoin se valmistui. Missä kuljimme kerran -tiiliskiveä ylistivät ja ostivat kaikki, minäkin. Taisin joskus lipsauttaa, että se on kaupunkilaisten Täällä pohjantähden alla. Westön hitaan tutkimustyön ansiosta opin ymmärtämään paremmin Suomea, suomalaisia ja itseäni.

Nolon tarinan opetus? Täytyy pitää varansa, sillä vallitsevat arvot ja arvostukset vaikuttavat ihmiseen huomaamatta. Siksi lapsille ja lapsenlapsille selitellään, että se oli sitä aikaa, silloin vain toimittiin niin.

Nolo tarina hahmottui minulle vasta pari päivää sitten. Toki muistin koko ajan, että olin dissannut verkkaista kirjailijaa. Silti en aiemmin ymmärtänyt, millainen idiootti olin ollut. Ymmärrystä edesauttoi saamaton herra Westö. Hänen tuoreimmassa kirjassaan, joka ilmestyi kolme vuotta edellisen jälkeen, lukee: ”Joskus luulemme, että olemme jonkin asian vastakohta, mutta olemmekin vain inhoamamme asian uusi aspekti. Voit vapautua historiasta vain tarkastelemalla sitä ja näkemällä oman syyllisyytesi”.
    
Syksyllä 2005 vallinneen hengen täytyy olla historiaa, koska pystyn tarkastelemaan sitä ja näkemään syyllisyyteni. Olisiko siis alkanut uusi post-kvartaalikapitalistinen aika? En tiedä, mutta kvartaaliajan synnit on syytä sovittaa nyt. Anna anteeksi, Kjell!