KOLUMNI. Kirjastoissa on se paha puoli, että niissä on liikaa kirjoja. Ainakin luulen niin, sillä en koskaan käy niissä. Olen materialisti, enkä halua lainata kirjoja. Entä jos pidänkin niistä niin, etten halua palauttaa niitä? Tai en muuten vaan jaksa roijautua minnekään? Sakot senkuin kertyvät ja menevät ulosottoon. Sitten menee luottotiedot ja ennenkuin huomaakaan, on veloissaan ja koditon.

Parasta mennä divariin. Ne ovat mukavan pieniä ja sopivasti sekavia. Kaikki kirjat eivät ole välttämättä ahdistavan tarkassa aakkosjärjestyksessä, eikä niitä ole päällystetty kontaktimuovilla.

Kuluneita kirjoja uskaltaa lähestyä niin paljon helpommin. Minun ei tarvitse pelätä, että nille ehkä roiskuu kahvia, tai että aukeamalle tippuu tomaatin pala voikkarin päältä. Halutessani, jos itse kirja ei tarjoa tarpeeksi viihdykettä, voin jopa analysoida sivujen tahroja. Mahdollinen veritahra antaa dekkarin lukemiselle ihan uuden ulottuvuuden.

Käytetyistä kirjoista saattaa myös löytää mystisiä muistiinpanoja. Kerran, kun luin Stephen Kingia, törmäsin yht’äkkiä, sivulla 175, tikkukirjaimilla kirjoitettuun tekstiin ”BAD DAD”. Se pelotti minua enemmän kuin tarinan kauhuskenaariot.
 

Englanninkielisissä pokkareissa saattaa lisäksi olla alleviivattuja sanoja, joiden suomennus on kirjoitettu marginaaliin. Tiedän siksi, että esimerkiksi sana ”ruminate” tarkoittaa ”pohdiskella”, koska itse en todennäköisesti olisi jaksanut kaivaa sanakirjaa esille.
 

Olenkin välillä pohdiskellut, kuka se Matti Salo on, jonka entisiä kirjoja minulla on useampi? Onko hän kenties kuollut? Saanut niin monta kirjastosakkoa, että joutunut myymään kirjansa? Vai ainoastaan suursiivonnut kirjahyllynsä?

Suurin osa niistä kirjoista, jotka olen ostanut Hakaniemen torinlaidan divarista, ovat maksaneet euron kappale. Saan sillä yhdellä kolikolla sekä itse kirjan tarinan, että fiktiivisen kuvitelman jostakusta kirjan edellisestä omistajasta.
 

Monet heistä matkustelevat paljon. Yksi on käynyt Espanjassa, ja ostanut sieltä pokkarin. Sen etusivulla on tummanvihreä leima, jossa lukee ”PAPERBACKS SOLD & EXCHANGED - JULIAN’S LIBRARY FUENGIROLA (Since 1966). Leimat ovat minusta kivoja.
 

Toki niitä on kirjaston kirjoissakin, ja toki nekin ovat vierailleet minulle salaperäisten ihmisten maailmoissa, mutta jos joku heistä kirjoittelee marginaalit täyteen ihmeellisiä ajatuksiaan, se kirja poistetaan käytöstä.
Ehkä kirjastojen siis kannattaisi perustaa omia divareita. Sellaisia ihan pieniä, joiden kirjamäärä ei pelota. Sillä varmasti maailmassa on sellaisiakin ihmisiä, jotka tykkäävät hipellellä kontaktimuovisia pintoja.