Metro Live - Blogit - El Dictador

Enää ei tarvitse suomipojankaan sännätä Välimeren rannalle saadakseen nauttia kunnollisesta auringon porotuksesta, sillä ainakin viime viikonlopun helteissä oli jo täysvartisen paahtamisen meininki. Itselläni on ollut jo vuosia tapana käydä tempaisemassa joka syksy ja kevät tehokas kirjoitusrupeama jossain Espanjan kolkassa, ja viime vuosina reittini on osunut yhä useammin itäisessä Andalusiassa sijaitsevaan pieneen kylään nimeltä Nerja. Viime päivien helteet muistuttavat erehdyttävästi viime syksyistä kirjoitusmatkaani Etelä-Espanjaan, jossa vielä lokakuun lopullakin Välimeri oli kuin lypsylämmintä maitoa.

Silläkin reissulla noudatin hyvin askeettista noin parin tunnin pätkiin silputtua aikataulua vaikka sää olisi ollut suosiollinen myös rannalla laiskotteluun. Aina aamiaisen jälkeen pyyhälsin johonkin lukuisista katukahviloista hakkaamaan ensimmäisen kirjoitussession, minkä jälkeen kävin ottamassa vajaan tunnin reippaan kävelylenkin ja lounaan. Tämän jälkeen edessä oli päivän toinen kirjoitusrupeama, jonka jälkeen vein koneen kämpille ja pyyhälsin pienelle hölkkä- tai uintilenkille ennen päivän kolmatta kynäilytuokiota. Näin tein myös viime syksynä, jolloin elohopea hätyytteli monena iltapäivänä kolmenkympinkriisirajaa. Olin hölkötellyt parin kilometrin pituisen rantakaistaleen päästä päähän ja köllähdin hikeä valuen hetkeksi vapaalle rantatuolille, kun jalkopäästäni kuului naiselle liian möreä, mutta miehelle liian kimeä ääni, joka kysyi hyvin huonolla englannilla, halusinko hierontaa. Raotin hiessä lionneita luomiani ja näin hennon kiinalaisen, joka oli rintojen koosta päätellen mies, mutta vartalon ja eleiden perusteella nainen. Edessäni oli siis kinkkinen arvoitus, joka ratkesi kuitenkin yhdellä kädenpuristuksella.
- Hello. I am Wang. I come flom Shanghai. I want massage you.
Tämän jälkeen hintelä nuorukainen kaivoi olkalaukustaan laminoidun kuvan jalkapohjista, jossa oli kiinalaisin merkein kommentoituna eri pisteitä. Toivoin tuijottavani vyöhyketerapeutin muistilistaa, mutta ihan yhtä hyvin se saattoi olla kiinalaisen kannibaalin jalkapohjamuhennosohjekin. Silmäilin ympärilleni ja ihmettelin, miksi hän valitsi koko rannalta juuri minut, parimetrisen ja satakiloisen tatuoidun kaljupään. Ihmettelyäni ei laimentanut sekään, että hän mittaili jalkojani onnellinen virne pienellä naamallaan. Varmistin ymmärtäneeni palvelun sisällön ja kysyin, että hän siis halusi hieroa vain jalkojani.
- I can massage evelything, Wang hymyili vieläkin leveämmin.
Kiirehdin rajoittamaan hieronnan vain jalkojen alueelle ja utelin, mitä tällainen palvelus mahtaisi sitten maksaa.
- Five eulo, Wang hymyili.
Tarkistin vielä, ettei hinta ollut viisi euroa varpaalta vaan se todella sisälsi molempien kinttujen kopeloinnin. Wang nyökytteli lumoutuneena päätään. En saanut kaadettua hommaa hintaankaan, joten ryhdyin tiedustelemaan vapaata aikaa.
- Now, Wang naukaisi.
Yritin kiireesti keksiä jonkin tekosyyn, sillä jalkani olivat marinoituneet lenkkareissa jo monta tuntia, mutta Wang vähät välitti estelyistäni vaan alkoi avata lenkkitossuni rusettia kuin jotain huomenlahjaa. Siinä vaiheessa kun hän nykäisi litimärän sukan jalastani ja nosti reilun 45 numeron jalan polvelleen, tiesin mistä päin tuuli. Siltä puolelta, jonne Wang käänsi kiireesti päänsä.

Tämä kolumni on esitetty Iskelmässä 06.07.2010 ja on kuultavissa täältä.

Kommentoi

Haluut sä imee mun nappolappoo?

Juha VuorinenPerjantai, 2.7.2010

Tänä kesänä Turun Linnateatteri otti tietoisen riskin livauttamalla kesäteatteriohjelmistoonsa esikoisteokseni Juoppohullun päiväkirjan. Annoin ohjaajanero Lauri Maijalalle vapaat kädet dramatisoida kirjasta täsmälleen haluamansa näköisen sovituksen, ja sen tuo teatterisuvun vesa totta vie tekikin. Hän nimittäin loihti musikaalin muotoon sen kohtauksen, josta olen kaikkien näiden kirjan kahdentoista julkaisuvuoden aika kuullut eniten mutinaa. Imeskelevätkö puliukot todella sammuneiden vatsalaukuista imeytymätöntä viinaa, ja onko sen letkun nimi oikeasti nappolappo?
En ollut siis kovin hämmästynyt, kun yksi kesäteatterin nähnyt katsoja lähetti teksiviestin, jossa hän hoputti minua kiireesti lukemaan viime tiistain Hesarista juttua metsäbaareihin piiloutuvista juopoista. Artikkeli liittyi väljästi kolme viikkoa sitten tapahtuneeseen löytöön, kun rantojen mies oli kiikuttanut miehen pään Toijalan ratapubiin, joka on akaalainen vastine Helsingin metsäbaareille. Ei siis mikään päätöntä menoa suvaitseva anniskeluravintola vaan täysvartinen ryyppyleiri, jossa miehet ja naiset koettavat katkaista juomaputkeaan. Valitettavasti vain lehtien sivuille kelpaavat ne juomakierteiden katkeamiset, jotka on suoritettu teräaseella.

Rankka viinan kiskominen oli vahvasti tapetilla myös kirjailijalegenda Mauri Sariolan elämästä kertovassa kirjassa. Minua on pidetty tuotteliaana kirjoittajana, mutta jään auttamatta Sariolan jalkoihin, joka ehti vajaassa kolmessakymmenessä vuodessa kirjoittaa joko omalla tai salanimellä yli 80 kirjaa. Siksi tuntuukin käsittämättömältä, miten hän on ehtinyt kiskoa näiden hurjien kirjoitusrupeamien välillä myös kunnon huikkasessiot milloin missäkin seurassa. Eräs kirjan hersyvimmistä kohdista kertoo kurjaan kuntoon itsensä juoneen runoilijalegenda Pentti Saarikosken (kuvassa) ilmestymisestä kuuluisalle Sammatin huvilalle. Siitähän se varsinainen Sirkus-Sariola kehkeytyikin, kun illan isäntä ryhtyi lääkitsemään kirjailevaa kollegaansa omilla juomillaan, ja pian Saarikoski toipuikin sellaiseen kuntoon, että virkosi pystyyn ja kehotti isäntää avaamaan mökin oven, koska joku rämpytti kuulemma vihaisesti ovikelloa. Sariola sai runoilla melko pitkään ennen kuin Saarikoskikin uskoi, ettei koko kämpässä edes ollut ovikelloa.
Mutta ei Sariolalla itselläänkään kaikki mennyt viinaputken aikana ihan putkeen, sillä hänellä oli pahana tapana lähetellä juovuspäissään sähkeitä milloin millekin merkkihenkilölle. Suomen presidenteistä Kekkonen ja Koivisto saivat luonnollisesti viinanhuuruiset tervehdyksensä, mutta mitähän mahtoi ajatella Chilen diktaattori Augusto Pinochet, joka sai Sariolalta seuraavansisältöisen sähkeen: Tuen teitä. Kirjojani on käännetty yhdelletoista sivistyskielelle. Kirjailija ja upseeri Mauri Sariola.

Kirjan alkupuolelta löytyy tarina, jossa kiteytyy osuvasti niin renttukirjailijoiden kuin metsäbaarien miesten ja naistenkin valitsema elämäntapa. Kaksi hienohelmaista naista oli törmännyt raitiovaunussa horjuvaan Pentti Saarikoskeen, ja toinen naisista oli nokka pystyssä tuhahtanut, että onpas siinä nuorimies pannut itsensä huonoon kuntoon. Siihen Saarikoski oli vastannut:
- On siihen kuule vähän viinaakin tarvittu.

Tämä kolumni on esitetty Iskelmässä 02.07.2010 ja on kuultavissa täältä.

3 kommenttia

Tahdon asia

Juha VuorinenTiistai, 29.6.2010

Tuntuu jotenkin epätodelliselta, että olin vasta nyt 43-vuotiaana ensimmäistä kertaa juhannuskokolla. Herää tietysti kysymys, miten Helsingissä varttunut kloppi on voinut välttyä Seurasaareen legendaarisilta juhannusjuhlilta, jotka huipentuvat aina kuuluisaan kokon käräyttämiseen? Siitä yksinkertaisesta syystä, että vietin lapsuuteni juhannukset tätini maatilalla, joka ei sijainnut järven rannalla, ja nuukana naisena tätini ei halunnut riskeerata moisella tulella leikkimisellä rutikuivia metsiään. Myöhemmät juhannukset olen nuohonnut seremoniamestarina jos jonkinlaisissa työtehtävissä, ja sittemmin perheeseen siunaantuneiden mukuloiden nukkumaanmenoajat ovat karsineet tehokkaasti kaikenlaiset keskiöiset jättinuotion vieressä tönöttämiset.

Vaikka etunimeni velvoittaisikin juhannuksena ennennäkemättömään juhlaputkeen, niin olin silti tänäkin aattoiltana ajokunnossa ja päätin panna kerralla elämän risaiseksi kiikuttamalla koko pesueen Tuusulanjärven rannalle ihmettelemään keskikesän loimotusta. Matkalla juhlapaikalle nuorempi tyttäreni halusi tietää, miksi kokkoja ylipäänsä poltetaan. Luultavasti jokainen isä yrittää luoda itsestään fiksumman kuvan kuin mihin olisi aineksia, joten minäkin aloin mahtipontisesti selittää ikiaikaisista pahojen henkien karkotusrituaaleista. Tyttäreni kuunteli kyllä tarkkaavaisesti wikipedia-viisautta räiskyneen rovioluentoni, mutta esitti kuitenkin syvästi ajatuksia herättävän jatkokysymyksen:
- Kannattaakohan meidän sitten mennä sinne?
Siihen minulla ei enää ollutkaan patenttivastausta valmiina ja mutisin vain jotain juhannuksen perinteistä, jollaista olin itsekin menossa katsomaan, tosin ensimmäistä kertaa elämässäni. Mutta kerta se oli ensimmäinen myös lapsilleni, joten kohtuullisen kookkaassa roviossa riitti ihmettelemisen aihetta koko poikueelle. Aikansa näyttävää notskia katseltuaan perheen nelivuotias iski fileerausveitsen terävän kysymyksen pitopöytään ja ihmetteli, missähän se kokki mahtaa viipyä? Näiden kysymysten jälkeen katsoin tulleeni kylläiseksi kokosta, käänsin selkäfileeni loimua kohden ja lähdin tallustamaan autolle.

Mutta liittyy juhannukseen muitakin traditiota kuin kokon poltto ja tulevan puolison lärvin lähteestä pyydystäminen. Itse olen ollut yhden kerran juhannushäissä, mutta siellä juhannuskoivut oli korvattu palmunoksilla pitopaikan espanjalaisen sijainnin vuoksi. Pääsin kuitenkin tänä kesänä osallistumaan ohikiitävän hetken ajaksi äärettömään kauniiseen hääjuhlaan, kun lenkkeilin koiran kanssa anoppilaan. Vastaani körötteli somasti koristeltu Morris Mini, jonka kuskinpukilla istui ilmiselvä morsian ja pelkääjänpaikalla onneaan äimisteli pukeutumisesta päätellen sulhanen. Hääauton koko tai miehitys ei ollut suinkaan suurin syy ihmettelyyni vaan Minin takaikkunaan taiteiltu kyltti, jonne ei oltu suinkaan tekstattu Just married vaan Game over. Ja mielestäni se oli yhtä varmasti kirjoitettu naisen käsialalla kuin sulhanen istui valmiiksi pelkääjän paikalla.

Tämä kolumni on esitetty Iskelmässä 29.6.2010 ja on kuultavissa täältä.

Kommentoi

Kyl niin pal vituttaa

Juha VuorinenPerjantai, 25.6.2010

Kun on syntynyt maaliskuun lopulla 1967, niin ei tarvitse olla kovin kaksinen Einstein tajutakseen, että juhannuksena 1966 Vuorisilla on pystytetty myös nahkaista juhannussalkoa. Ehkäpä juuri juhannuslapsena minun on ollut pulmallista pysyä paikoillani keskikesän juhlan aikaan. Onneksi ammatinvalintani ovat suoneet minulle mahdollisuuden paeta tätä jouluakin valkeampaa juhlaa työn ääreen.
80-luvulla soitin juhannuskoivujen kanssa kilpaa huojuville pennuille diskomusaa ja 90-luvulla istuin yöradiossa jututtamassa juuri hirmujurrista selvinneitä tai sellaiseen pyrkiviä juhlijoita.

Kaikkein unohtumattomimpia olivat kuitenkin Radiomafian juhannusyön lähetykset, joissa pauhasin kuusi tuntia putkeen puhelimessa kansalaisten kanssa. Koko radiourani ikimuistoisin puhelu osuukin juuri tällaiseen olosuhteiltaan täydelliseen juhannusyöhön. Tunnelma oli kuin suoraan repäisty Tauno Palon ja Ansa Ikosen tähdittämästä elokuvasta, taivaankansi oli vapaa pilvenhattaroista ja lämpötila lekotteli yölläkin yli 20 asteessa. Luultavasti juuri tästä syystä jokainen soittaja hehkui suunnatonta nousuhumalaista euforiaa, kunnes tuli tyyliltään aivan toisenlainen puhelu jostain Turun seudulta. Erittäin kyrpiintynyt mies aloitti puhelunsa sanomalla:
- Kyl nii pal vituttaa.
Se tuli niin sydämestä, etten jäänyt hetkeksikään epäilemään sen aitoutta. Lähinnä halusin varmistaa, että soittaja tajusi olevansa suorassa ja koko valtakunnassa kaikuvassa radiolähetyksessä. Päästyämme yhteisymmärrykseen röykkiömäisestä kuulijakunnasta aloitin pekkasaurimaisen kuulustelun ja ihmettelin, mikä sai suomalaisen miehen ahdistumaan kauniina kesäyönä niin väkevästi, että sitä piti selventää kirosanoin.
- No ku me grillattiin ja vietiin se grilli tonne latoon.
Yritin muistaakseni lohdutella, että grillaaminenhan on mukavaa touhua eikä siitä pitäisi mieltänsä pahoittaa vaikka se osin ladossa tapahtuisikin. Nuorimies ei lotkauttanut korvaansa lepytysyrityksilleni vaan jatkoi varsinaisen suomalaisella nuotilla:
- No kato, siel grillis oli varmaan viäl hiiliä jäljel, koska se lato syttys palamaan.
Nyt minäkin aloin päästä kärryille käryävästä ahdistuksesta. Samassa kauempaan alkoi kuulua lähestyvä sireenien ulvonta, johon nuorimies tokaisi:
- Ei mar, kyl mun ny varmaan tartte mennä ton tiän varte ettei ne aja vallan ohitte.
Viimeistään tässä vaiheessa tajusin, ettei kyseessä ollut klassinen kusetuspuhelu vaan joka sana sisälsi asiaa. Varsinkin ne, jotka hän lausui juuri ennen luurin sulkemista:
- Kyl niin pal vituttaa. Kaik muut on sammunu pait mää ja toi lato.

Tämä kolumni on esitetty Iskelmässä 24.6.2010 ja on kuultavissa täältä.

Kommentoi

Transsiin tähtien kanssa

Juha VuorinenKeskiviikko, 23.6.2010

Ensi syksynä Suomessa alkaa taas pyöriä kestohitti Tanssii tähtien kanssa. Itse ihastuin ohjelmaan jo kauan ennen kuin meillä oli nähty ainuttakaan jaksoa, sillä pyrin aina kirjoitusmatkoillani kaivamaan hotellin telkkarista kanavan, joka työnsi tätä saippuan liukasta tv-viihdettä vuokrahuoneeseen. Tähän mennessä olen nähnyt ainakin Saksan, Espanjan, Englannin, Ruotsin, Ranskan ja Italian versiot ja täytyy sanoa, että ainakin Italian ja Espanjan variaatioissa oli mukana ripaus erotiikkaakin. Ehkä se oli se eteläeurooppalainen verevyys, joka huokui kotikatsomoon asti.

Tällä hetkellä täällä Suomessa tiedetään syksyllä alkavasta tuotantokaudesta vain tuomaristo ja juontajat. Vappu Pimiä jatkaa toisena kuuluttajana, mutta Marco Bjurströmin naminamipaikan vei Mikko Leppilampi. Tuomaristossakin lakaisi iso luuta, kun moppitukkainen Jone Nikula luisteli Susanna Rahkamon paikalle raatiin. Suurin kiinnostuksen aihe on kuitenkin julkkiskilpailijat, joiden nimiä yritin pyydystää netistä. Esittävän kanavan keskustelupalstalla kansalaisia pyydettiin äänestämään suosikkiaan, missä vilisi seuraavien naisten nimiä. Tanja Karpela, Jenni Vartiainen, Virpi Kuitunen, Susanna Laine ja Johanna Tukiainen. Neljän ensin mainitun vispaamista katsoisin mielelläni, mutta mitenköhän tuolta Tuksulta mahtaa onnistua joraaminen vaatteet päällä.
Miehisiksi katseenvangitsijoiksi ehdotettiin muun muassa Kari Tapiota ja Matti Vanhasta. Ymmärtääkseni Klabbin selkä on sellaisessa kunnossa, ettei sillä taivutella kovin kummoista tangoa, ja jos Vanhasen klappit taas eivät taipuneet edes pääministerin tehtävään, niin tuskin niillä tanssitaan tähtienkään kanssa.

Lukijoillekin oli annettu mahdollisuus kirjoittaa painava sanansa ja tarjota omia tanssisuosikkejaan. Tässä muutama: Matti Nykänen, Tauski Peltonen, Susan Ruusunen, Ilkka Kanerva, Tarja Halonen ja Vesa-Matti Loiri. Vaikka Suomi onkin tuhansien lärvien maa, niin tuskinpa täällä sentään niin sekaisin mennään, että istuvasta presidentistä tehtäisiin tanssivaa, ja jos Vesku Loiri joutui jo Sodankylän filmifestivaaleille osallistuessaan turvautumaan pyörätuoliin, niin kumiako hän menisi sinne parketille polttelemaan?

Olin lievästi sanottuna ihmeissäni, kun sain soiton tuotantoyhtiöstä ja minullekin esitettiin kutsu kyseiseen ohjelmaan. Kerrottuani asiasta muutamille kavereilleni he suorastaan vaativat minua vastaamaan myöntävästi tähän julkiseen tanssiinkutsuun. Heidän mielestään olisi kuulemma aivan mahtavaa nähdä parimetrinen honkkeli vetämässä quicksteppiä miljoonan katsojan edessä.

Tässä kohtaa joudun siteeraamaan ex-pääministeri Matti Vanhasta ja paljastan syyn kieltäytymiseeni vasta vuosien kuluttua, koska siihenkin liittyy syvästi inhimilliset syyt.

Tämä kolumni on esitetty Iskelmässä 22.6.2010 ja on kuultavissa täältä.

Kommentoi

Edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 ... 60 61 Seuraava

Tietoa blogista

Juha "El Dictador" Vuorinen on 197-senttinen suurkirjailija ja radiotoimittaja. Hänen kirjailijanuransa alkoi kymmenisen vuotta sitten Juoppohullun päiväkirjan kirjoittamisesta nettiin. Koska teksti osoitti heti alussa ilmaisuvoimansa, Juoppohullun tarina päätyi kansien väliin. Tällä hetkellä Vuorisen kirjoja myydään 100 000 - 200 000 kappaleen vuosivauhtia. Blogiin hän ei ole koskenut sitten Juoppohullun päiväkirjojen.

Tilaa RSS-syöte