Se oli sitten se viimeinen niitti

Juha VuorinenSunnuntai, 21.2.2010

Viime päivien myrskytuulet yhdistettynä parinkymmenen asteen pakkasiin ovat nostaneet rakkauden lemmikkiin aivan omille metriluvuilleen. Olen voinut vain kateellisena kuunnella muiden koiranomistajien selityksiä kuinka heidän Wuffensa käy tällaisilla keleillä vain nostamassa koipea portinpielessä, vääntää viereen höyryävät tortut ja kipaisee sen jälkeen häntä lämpimästi koipien väliin pakattuna takaisin patterin viereen odottamaan kevättä. Toista on meidän Viljo-koiran kanssa, jolla on pakko olla geeneissään pieni ruiskaus jääkarhua, sillä hän aloittaa säässä kuin säässä vinkumisen pihalla sijaitsevaan omaan valtakuntaansa. Pihalla Viljo räksyttää vain yhdestä syystä, kun hän haluaa päästä pihalta lenkille. Näillä pakkasilla olemme kuitenkin vastustaneet jonkin verran koiran tahtoa ja ottaneet hänet väkivalloin hetkeksi sisälle, minkä jälkeen hän on aloittanut sisällä suursiivouksen päästäkseen takaisin ulos.

Olin lauantai-iltana Viljo-herran kanssa vakiolenkillämme ja ymmärsin miksi kylätiemme oli niin hiljainen. Vastatuuleen kävellessä tuntui kuin joku olisi lyönyt vasaralla naamaan. Yritin väistellä harpin lailla naamaan iskeytyviä viiman viiltoja kävelemällä takaperin, mutta sekään ei suojellut huputettua niskaa. Ihmettelin vain minkälaisen teflonin Viljo oli mahtanut kasvattaa karvoihinsa, sillä hauva vain pomppi iloisesti kinoksesta toiseen ja pidätteli paskaansa ettei hänen rakas lenkkinsä vaan supistuisi normaalia lyhyemmäksi. Kotipihaan päästyämme Viljo ampaisi takapihalle ja aloitti siellä raivoisan karvatontun riepottamisen. Itse painuin sisälle sulattelemaan turpaani ja kuorimaan arktisia varusteita. Olin ehtinyt riisua itseni kalsareilleni, kun ovikello soi. Myrskytuuli oli lennättänyt ventovieraan kettutytön ovemme taakse.
- Olen nähnyt liian usein koiranne ulkona, raskaasti meikattu eukko aloitti kalkatuksensa.
Tuijotin tökerösti lävistettyä lärviä ja huomasin olevani itsekin yhtä pihalla kuin Viljo.
- Siis mistä tässä nyt on kyse? ihmettelin.
Sain kuulla jos jonkinlaisia uhkauksia eläinsuojelurikoksista ja kyvyttömyydestäni hoitaa koiria. Yritin lempeästi selittää tupsukorvahattuun paketoidulle kajali-Klaaralle, että meidän koiramme haluaisi olla enemmän ulkona kuin se on meille mahdollista ja olemme erittäin aktiivisessa kanssakäymisessä Viljon kasvattajan kanssa. Siinä vaiheessa kun tämä ovemme taakse ilmestynyt lauantai-illan huuma ilmoitti, ettei hän halua enää ikinä nähdä koiraamme ulkona sanoin hänelle hyvin selkeästi:
- Nyt mulla on sulle kaksi ehdotusta. Jos sä satut käymään vielä sillä samalla nitojalla, joka on läiskinyt noi niitit sun turpaasi, niin pyydä sitä ensi kerralla nitomaan sun kieli kitalakeen kiinni, ettet enempää päästele tällaisia typeryyksiä suustasi. Ja sitten se toinen asia, jos minä naimisissa oleva mies joudun lähtemään lauantai-iltana ventovieraan ämmän kanssa saatille, niin lupaan saattaa sut todella lujaa aina kunnan rajalle asti.
Ehdotukseni kuultuaan pihapoliisi katsoi parhaimmaksi häipyä naama rämisten tontiltamme viettämään sinkkuiltaa.

Koko tilanne oli niin absurdi, että kerroin siitä eräälle suojelukoiria kasvattavalle kaverilleni, joka joutuu ammatikseen panemaan vastaavanlaisia pihapoliiseja ruotuun.
- Jos se tulee vielä uudestaan ovesi taakse, niin tarjoa sille kymmenen kerran sarjalippua, kaverini ehdotti.
- Mikä se on?
- Joka kerta kun se painaa sillä mustakyntisellä sormellaan ovikelloasi katkaiset yhden sormen.
- Enhän mä nyt jumalauta voi parimetrisenä ja satakiloisena karjuna alkaa pätkiä jonkun kasvissyöjäkettutytön sormia? toppuuttelin.
Kaveri tarttui mua isällisesti olkapäästä ja kysyi lempeällä äänellä:
- Sä et näköjään tiedä kuinka paljon rakkautta mahtuu sanontaan hanki ämmä oma elämä?

2 kommenttia